lauantai 30. marraskuuta 2013

usko mua, mä tunnen sun matkas tarkalleen


Viimeksi kerroin teille yhdestä palapelistä. Jos voisin, niin jatkaisin siitä, koska pelkään
että siinä on vaan enemmän muutoksia. Mutta ajattelin kuitenkin kertoa teille jostain
kivasta, jostain elämää mullistavasta. Yhdestä maailmasta vain. Ja siitä miten vahingossa
ponnistuslaudan reunalla seistessäni liukastuin ja putosin sinne. Olen pahoillani etten
tiedä muuta reittiä. Hassua miten ihmiset usein luulevat pohjaa pahaksi paikaksi. Miten
kukaan ei halua pinnan alle. No okei, kerron pienen salaisuuden: minäkin ajattelin joskus
niin. Ja pelkäsin tippuessani niin paljon, että en uskaltanut pinnan rikkouduttua edes
avata silmiäni. Mutta kun avasin ne tajusin, etten ehkä ikinä ollut tuntenut sillä tavalla
ennen. täysin uusi tunne. Täysin uusi paikka. Maailma missä ei ollut aikaa, ei ikää, ei
arvostelevia katseita, eikä sitä pahaa mikä pinnan yläpuolella kummitteli.
Kun istuu pohjalla tajuaa ettei ehkä edes ikinä osaisi pyytää mitään enempää. Koitin monta
kertaa herättää itseäni, kuvittelin kaiken olevan jotain hyvää unta. Halusin sen loppuvan,
koska halusin todellisuuden mielummin. Niin karulta kuin se kuulostaakin. En voinut
uskoa. Tuntui liian hyvältä. Ja lopulta, kun vihdoin alan tottumaan tähän ajatukseen, että
tämä maailma on totta, että en ehkä uneksi, että kaikki taitaa lopultakin olla hyvin, niin
alkaa tuntua siltä, kuin joku kiskoisi mua pinnalle. Ja sinä, kuka se oletkaan, lopeta,
pyydän. En tahdo lähteä täältä. en tahdo jättää tätä maailmaa, koska en ehkä ikinä löytäisi
takaisin. Ja koska olen täällä enemmän kotona kuin koskaan ennen.


tiistai 19. marraskuuta 2013

paha ei juossut kuin nurkan taa, sä puit sen niin kauniisti, se palasi kotiin


Pari kuukautta sitten kokosin muuan palapelin. Löysin palasen mikä liitti kaikki yhteen.
Kokonaisuus oli täydellinen. Se palanen oli kovin pitkään hukassa ja voi sitä onnen määrää
kun löysin sen. Vaikka ensin en edes yrittänyt sovittaa sitä. Olin varma ettei se sopisi
mihinkään. Mutta olin väärässä. Hetken kaikki tuntui mahdottoman täydelliseltä.
Onnellisuus. Mutta sitten tapahtui taas jotain. Tiputin sen koko kauneuden vahingossa
lattialle. Nostin sen kyllä äkkiä takaisin, ja vannon että kaikki palaset tuntuivat olevan
siinä, missä ennenkin. Huokasin helpottuneena. Nyt olen tajunnut jotain: Se palanen
mihin suhtauduin erittäin skeptisesti on pysynyt paikoillaan ja pitänyt kaiken ympärillään
olevan tiukasti kasassa. Mutta sieltä täältä kauempaa on irronnut palasia ja huomaan
vasta nyt kuinka paljon ne pienen pienet mikroskooppiset osaset ovat olemattomuudellaan
saaneet aikaiseksi. Tahdon ne takaisin. Pyydän, auttakaa joku mua etsimään ne, en ehkä
löydä niitä itse. Löydän vain hallaa ja routaa. Löydän teepussien viisauksia, yösukkia,
tomua ja säilykepurkkeihin piilotettuja salaisuuksia. Saatan tarvita apua etsinnässä.

tiistai 12. marraskuuta 2013

no light, no light


Vanha kuva. Ikävöin tuota venytyskorua, joka hukkui koskenrantaan. ikävöin noita hiuksia,
mistä tuolloin halusin päästä vain ja ainoastaan eroon. Ikävöin viimeviikkoa ja lähi-
viikonloppuja. Niiden tapahtumia, ihmisiä, tunteita ja ääniä. Ikävä niitä koulupäiviä kun
muut meni syömään ja mä ja Irma jäätiin työluokkaan pesemään hiuksiamme. Ikävä
sitä tunnetta, kun hyppää 23 bussiin Tampereella ja asettaa laukun toiselle penkille niin,
ettei kukaan asiaton voi istua viereen. Ikävä sitä, kun pyöräillään Clarissan kanssa koulusta
kotiin ja puhutaan siitä, kuinka paljon luultavasti kaikki inhoavat meitä. Ikävä sitä, kun oli
valoisaa. Ikävä kesäloman viimeistä viikkoa mikä muutti lähestulkoon kaiken mun
elämssäni. Ikävä sitä, kun ei tarvinnut ajatella liikaa tai lähestulkoon yhtään. Ikävä sitä
kun en tiennyt miten pahalta ikävä voi tuntua. Tuleeko joku tanssimaan mun kanssani
hitaita Florence + the machinen tahtiin? Pusuja.