perjantai 22. huhtikuuta 2016

Pientä päivittelyä kivan tauon jälkeen

 

Olen jotenkin taas sivuuttanut blogin kirjoittamisen, vaikka sain niin paljon hyvää energiaa siitä, kun minut muistettiin syksyllä pitkän kirjoitustauon jälkeen. En tiedä mistä taaskaan edes aloittaa. Varmaankin siitä, että kaikki on muuttunut, suunnattoman paljon. Niin paljon, etten oikein tahdo itsekään pysyä perässä enää. Koittakaa saada vähän selvää edes. Minäkin.

Sain syksyllä asunnon. Melkein heti sen jälkeen, kun tuntui että viimeinenkin toivo on kadonnut. Löysin ihanan kodin puutalon yläkerrasta. Käytiin näkemässä paljon musiikkia Jirkon kanssa ja
tehtiin spontaaneja juttuja. Oltiin tosi rakastuneita pitkästä aikaa taas ja puhuttiin välillä siitä, mil-
laista olisi, jos meillä olisi lapsi. Nauroimme, koska se oli tosi höpöä ja ihanaa ajatella, että joskus on.

Kuukaudet juoksivat tosi nopeasti ja hukkasin ajantajuni kokonaan. Tuntui hyvältä herätä maanantai-
aamuna miettimään, millaisen päivän rakentaisin. Ei ollut rutiineja, oli vain minä, koti ja Jirko.
Välillä mietein missä vaiheessa uskaltaudun jatkamaan hormonaalista ehkäisyä. Nautin puhtaasta
olosta ilman mitään kamalia pillereitä. Nautin vähän kaikesta. Pienistä asioista tuli suuria. Kävin
myös kaksi kertaa ostamassa lähikaupasta kaljakontin kymmenen sentin kolikoilla, koska kukaan
muu ei kehdannut. Olin rohkea. Varmistin aina, ettei myyjällä ollut vihanhallintaongelmia.

Marraskuun alussa, muistaakseni, alkoi tuntua pahalta sytyttää tupakka, mistä yleensä nautin. Jirko
osti mulle kaupasta oluen ja en saanut juotua sitä loppuun. Päässä pyöri kummallisia ajatuksia ja itkin tosi usein sitä, kun ajattelin, että onkohan mun vanhemmilla ja Helmillä kaikki hyvin. Itkin
kun selasin frettivauvojen kuvia, koska ne oli niin suloisia. Itkin, kun keittiön lattialla oli omituinen
roska. Söin joulupippareita muutaman paketillisen päivässä ja haistelin kanelitankoja. Heitin puukon
lattiaan pystyyn, kun en saanut porkkanaa pilkottua. Jotenkin kaikki tuo oli mulle kovin normaalia, koska, no, oon Janita. Mutta aloin silti epäilemään jotain ja joka päivä
tuntui kummalliselta. Halusin varmistaa tuntemukseni myös Jirkolle. Muistan, kuinka intin, että
haluan välttämättä ostaa sen testin heti ja Jirko sanoi, että se voi odottaa huomiseen. Tai vaikka ensiviikkoon. Suutuin ja lähdin kauppaan. Ostin sen testin. Se kummitteli laukussani seuraavaan
aamuun. Tein sen. Odotin kahta viivaa, tiesin, että siihen tulee kaksi viivaa. Siihen tuli. Vein testin
Jirkolle ja olin ihan hiljaa. Jirko alkoi nauraa. Olin edelleen hiljaa. Koitin hymyillä tunnin verran,
mutta aloin itkemään. Jirko lohdutti. Hän sanoi, ettei meidän tarvitse lähteä tähän vielä. Minä sanoin,
että tarvitsee. Ehkä ymmärsimme sillä samalla minuutilla jotain. Kumpikin. Sillä lopetimme
epäröinnin. Lopetimme huolehtimisen siitä, onnistummeko ja tuleeko kaikki menemään hyvin. Päätimme jättää kaiken kohtalon käsiin ja keskittyä itse siihen, että muutamme kaiken. Rakennamme
kaiken valmiiksi. Ja se tuntui aluksi niin vaikealta. Mutta olin varma siitä, että meistä tulee kaunis perhe. Minusta hyvä ja tasapainoinen äiti, Jirkosta hyvä, vastuullinen ja tasapainoinen isä. Ei pelottanut. Eikä pelota vieläkään.

Nyt olen kahdennellakymmenennelläkuudennella viikolla. Päivää alle kolme kuukautta laskettuun
aikaan. Hetki sitten kolme kuukautta oli odotettava, että pääsee näkemään 12-viikkoisen sikiön
ensikertaa. Muistan, kuinka jännitin ensimmäistä ultraa. Olin innosta pinkeänä. Se olikin vasta 10-
viikkoinen silloin. Kuulin ja näin hänet silloin ensikertaa. Näin, kuinka se potki ja kieppui vatsani
peitossa. Tuntui tosi hassulta. Ja samaan aikaan olin salaa tyytyväinen siitä, että saimme yhden ylimääräisen ultran ilman, että piti soitella ja pyydellä aikaa siihen.

Enää ei ole ultria. Mutta joka päivä lapsi riehuu sisälläni ja potkii. Olen sanonut, että tehköön mitä
tykkää, niin kauan kun tila riittää. Vielä sitä on. Vaikkakin minulla ei enää oikein ole. Kärsin joka
päivä närästyksestä ja siitä, että sisuskaluni painavat keuhkojani niin, etten saa hengitettyä kunnolla.
Ja olen elänyt näiden vaivojen kanssa jo ties kuinka kauan. Kehostani jätettiin ilmeisesti muutama
sentti pois, ettei kaikki olisi liian helppoa. Mutta ei se haittaa. En juo rennie-litkuja enkä ota särkylääkkeitä vaivoihin. Vaikka ne välillä tuntuvat pahalta, niin jaksan ne silti. Koska ei ole muuta tietä.

Tuntuu hyvältä jakaa kehoni lapseni kanssa. Enkä oikein tiedä, mitä muuta voisin enää kertoa
aiheesta. Ehkä olen sanonut jo kaiken, mitä halusinkin. Aika rientää kamalan nopeasti ja tuntuu, etten
vieläkään pysy sen perässä. En pysynyt syksyllä, enkä oikein nytkään. Enkä kyllä ole tarkalleenottaen
koskaan pysynyt. Mutta väliäkö sillä. Olen kovin onnellinen ja kaikki on hyvin, maailma näyttää
minulle hyvin kauniilta, vaikka täällä tapahtuu pahoja ja synkkiä asioita joka päivä. En vain pysty
näkemään muuta, kuin kauneutta jokaisessa pienessäkin asiassa. Ja olen aika varma, että näin sen
pitäisi ollakin.